Haastateltavana taiteilija Perttu Saksa: Aviapoliksen taiteessa näkyy ajan kosketus

Asukaslehti kysyi taiteilija Perttu Saksalta neljä kysymystä.

Olet tullut tunnetuksi valokuvaajana. Kuitenkin Koskettaa,-teoskokonaisuus sisältää sekä veistoksia että valokuvaa. Miten olet päätynyt työskentelemään eri tekniikoiden parissa?

Valokuva on minulle näkemisen ja ajattelun apuväline, jonka kautta tarkastelen maailmaa. Olen kuitenkin tehnyt aina esineitä valokuvauksen rinnalla. Se on tuntunut luontevammalta, kuin esimerkiksi maalaaminen. Aikaisemmin kutsuin itseäni pöytälaatikkoveistäjäksi.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen työskennellyt monialaisemmin. Nykyisin valokuva on samalla viivalla veistotaiteen ja liikkuvan kuvan kanssa. Ehkä vanhan analogisen valokuvatekniikan materiaalit, kuten lasilevyt ja hopeanitraatti, olivat sysäys muutokselle. Lopulta taiteen sisältö on tekniikkaa tärkeämpää. Esimerkiksi Koskettaa, -teoksissa käsitellään samoja teemoja toisiaan täydentävien ilmaisumuotojen kautta. Mennään aihe edellä, muu seuraa perässä.

Teostesi aiheet kumpuavat usein luonnosta. Miten luonto inspiroi sinua taiteilijana?

Koen hankalana puhua luonnosta ihmisestä erillisenä asiana. Ihminen on osa luontoa ja ihmisen oleminen on riippuvainen ympärillä olevan luonnon hyvinvoinnista. Tästä huolimatta me ihmiset ajattelemme ympäristöämme ja suhdettamme siihen hämmästyttävän vähän. Koen kiinnostavaksi pohtia tätä taiteen kautta. Olen viime vuosina antanut myös enemmän tilaa ja aikaa henkilökohtaisille kokemuksille luonnossa, jotka ruokkivat tekemistäni.

Koskettaa, -taidekokonaisuus käsittelee ajan ja mittasuhteiden teemoja. Mitä sillä tarkoitetaan?

Mannerlaatat liikkuvat samalla nopeudella, kuin sormenkyntemme kasvavat. Se voisi yhtä hyvin olla Koskettaa, -kokonaisuuden nimi. Kyse on ajan kosketuksesta: ihmisen jättämistä jäljistä ja toisaalta tarinasta, joka on ehkä vasta aivan alussa. Koskettaa, on keskeneräinen lause. 

Olen myös pohtinut tuhoamisen käsitettä. Pystymme räjäyttämään kappaleeksi satoja miljoonia vuosia vanhaa peruskalliota yhden kahvitauon aikana, mutta tiedostammeko minkälaisten ajallisuuksien kanssa operoimme? Tällaisten aikajänteiden käsitteleminen on haastavaa, mutta haluan tuoda pohdintaa teoksissani näkyväksi.

Onko olemassa tiettyjä kokemuksia, jotka ovat muokanneet taiteellisia lähtökohtiasi?

Japanilainen kirjailija Jun´ichirō Tanizaki on kirjoittanut siitä, millainen valo olisi ihanteellinen teekulhon tarkasteluun: millaisessa valossa astiassa höyryävän nesteen olemus on täyteläisimmillään.

Olen viime aikoina ajatellut Tanizakin kirjoituksia liikkuessani vanhoissa luonnontilaisissa metsissä. Mietin, miten paljon voisimme syventää omia havaintojamme, jos aistisimme valon olemusta syvemmin. Tämänhetkisessä yhteiskunnassa ei tällaiselle ole juuri tilaa. Kyse on asioista, jotka tekevät meistä inhimillisiä. Taiteen tekeminen ja kokeminen mahdollistavat ja tuovat esiin tätä syvällisempää ymmärrystä.