Ajatuksia kouluyhteisön turvallisuudesta

Työskentelen 6.–9.-luokkien kouluyhteisössä, jonka jäsenistä suurin osa on murrosiässä. Tämä elämänvaihe on ainutlaatuinen ja asettaa aivan omanlaisiaan tarpeita turvallisen opiskeluympäristön rakentamiselle. 180 päivää vuodessa koulun seinien sisään kokoontuvan nuorison lisäksi yhteisöön myös kuuluvat nuorten huoltajat ja muu perhe. Turvallisen kouluarjen rakentamisessa olemme paljon vartijoina, emmekä tule valmiiksi koskaan, sillä kouluyhteisö on koko ajan liikkeessä jokaisen sen jäsenen myötä.

Murrosikäisen ihmisen elämässä tapahtuu valtavasti. Aivojen massa lisääntyy samalla tavalla kuin elämän ensimmäisinä kuukausina ja aivoissa tapahtuu rajua uudelleenjärjestymistä. Otsalohko käy ylikierroksilla, prosessointikyky ailahtelee, impulssien hillintä ja käyttäytymisen kontrolli vaihtelee jopa vuorokauden sisällä. Samaan aikaan peruskoulussa opetetaan valtava määrä uusia, vaativiakin asioita, vaaditaan asiallista käytöstä ja odotetaan elämänmittaisten valintojen tekemistä päättövaiheessa. Kun asiaa katsoo näin tiivistetysti, on hämmästyttävää, että koulun on ylipäätään mahdollista toimia. Mutta niin se vain toimii eli jotakin teemme oikein. Mutta ei meidän kannata yllättyä, jos välillä on kaikenlaista. Se on osa työtämme ja tarpeen hyväksyä.

Murrosikäisen tunnetaidot käyvät uhmaikäisen tasolla. Joillekin ilmeiden ja tunteiden tunnistaminen on vaikeaa: aikuisen ystävällinen hymy saattaa näyttäytyä irvistyksenä. Aggressiot tuottavat kuitenkin rohkeutta seisoa omilla jaloilla ja irtaantuminen on välttämätöntä täysikasvuiseksi kehittymisessä.

Auktoriteettivastaisuus ja mustavalkoinen ajattelu ovat näkyvä piirre, silti kasvojen menettäminen kauhistuttaa. Omia oikeuksia vahditaan kynsin ja hampain, mutta toisen oikeuksien puolustamisen kanssa on vähän niin ja näin - paitsi, kun kyseessä ovat parhaat kaverit.

Tarve liittyä vertaisryhmään on kaiken muun ylittävä voima. Tämä lienee meissä biologinen ja dna:n sanelema ominaisuus, joka on osa selviytymiskykyämme. Ryhmästä ulosjäämisen pelko on yksi ihmisen pahimpia psykologisia pelkoja ja se aiheuttaa monenlaisia ilmiöitä, jotka pinnalle saattavat näyttää uhkaaviltakin ja toki joskus sitä aidosti ovat.

Tässä asiassa minulla on vielä kehittymisen varaa. Olen aivan vasta oivaltanut, että myrkylliseltäkin vaikuttava nuorten ryhmäuho on kuitenkin tärkeä signaali yksin jäämisen pelosta. Ryhmässä liikkuminen ja siinä uskaltaminen on myös joillekin tärkeä osa itsenäisen ajattelun kehittymistä ja yksilöllisiä valintoja. Miten siis voisimme valjastaa ryhmäuhon sellaiseksi, että saammekin sen käännettyä positiiviseksi voimavaraksi ja asiaksi, jota voisimmekin arvostaa? Nähdä hauraat mielet ryhmän sisällä, jotka hakevat toisistaan turvaa. Näissä ryhmissä piilee ohuen kokemukseni mukaan valtava määrä positiivista toimintakykyä, mutta meidän tulee antaa sille paikka näkyä. Jälleen kerran, auktoriteetin edustajina meillä on avaimet ja näyttämö, jolle voimme osoittaa tilaa myös heille.

Viime lukuvuoden aikana omassa koulussani on tehty paljon työtä ikävien ryhmäilmiöiden purkamiseksi myös kouluyhteisön aikuisten kesken. Vahvoja näyttöjä alkoi olla yhä toistuvammin laittomien aineiden myynnistä, uhkailusta ja kiristämisestä. Nuorimmat tällaiseen sekaantuneista olivat vasta kuudesluokkalaisia. Otimme asian esiin sen oikeilla nimillä ja kutsuimme koulussa ryhmäksi muodostuneiden nuorten vanhemmat koululle ja kerroimme kaikesta näkemästämme ja kuulemastamme. Ehdotimme vanhemmille yhteistä WhatsApp-ryhmää, jossa he voivat pitää toisiansa ajan tasalla kaikenlaisista tapahtumista ja tilanteista sekä luonnollisesti yhteistyön seurauksena saisivat toisistaan voimaa, turvaa ja keinoja pitää nuorensa irti peruuttamattomista valinnoista. Ennen kaikkea toiveenani oli, että kaikki vanhemmat välttyisivät häpeältä ja huonouden tunteelta heidän keskinäisen yhteistyönsä avulla. Nuoret tekevät omia valintojaan, eikä kukaan vanhempi kasvata lastaan toimimaan väärin tai olemaan ilkeä, sen viestin sanoittaminen on erityisesti koulun suunnasta todella tärkeää. Me edustamme auktoriteettia, sanoillamme ja teoillamme on valtava painoarvo. Myös väärään suuntaan; yhteistyöstä pois.

Tällaisesta yhteistyöstä meillä on nyt jo toistuvaa kokemusta ja koen sen vaikuttaneen hyvin myönteisesti sekä luottamukseen koulua kohtaan että yhteistyöhön vaikeissa asioissa. Nuorten kanssa niitä tulee väistämättä, eikä ennakkoon voi tietää kenen kohdalla. Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas, sanoo vanha sanonta. Yhteistyön rakentamisessa jaksaminen ja vaivannäkö palkitaan ja koulun rehtorina on helpottavaa ja rohkaisevaa voida kertoa hyvistä kokemuksista vanhempien kanssa ja auttaa uusia vanhempia löytämään keinoja toimia oman nuorensa kanssa. Silti, emme voi jäädä lepäämään laakereillamme.

Kuten sanottua olemme liikkeessä koko ajan. Jokaisena lukuvuonna työ täytyy jaksaa tehdä uudelleen ja yhteistyötä rakentaa. Suurin osa selviää suuremmitta kolhuitta aikuiseksi, osa tarvitsee vahvempaa turvaverkkoa ja vain pieni osa myös muiden toimijoiden apua. Jokainen tarvitsee kuitenkin hyväksyntää, lempeää kohtaamista ja turvallista kasvuympäristöä.  Koulu on tässä keskeinen toimija ja oman alueensa nuorten tärkeä kokoonkutsuja. Se on meidän tehtävämme ja suuri osa työmme merkityksellisyyttä. Tänäkin keväänä oli liikuttavaa hyvästellä ysiluokkalaiset, joista oli todella monenlaisten vaikeuksien jälkeen kasvanut upeita, rohkeita ja tulevaisuuteensa uskovia nuoria. Ehkä hiukan myös meidän avullamme.

Salla Kilpinen,

korsolaisesta Ruusuvuoren koulustaan ylpeä rehtori