Osallisuus vai osattomuus – Kumpi maksaa enemmän?

Kohtaamme yksilövalmennuksessa usein erittäin motivoituneita nuoria aikuisia, jotka tiettyjen neuro-ominaisuuksiensa vuoksi eivät usein sujahda edelleenkään melko jäykkään työmaailmaan. Ei, vaikka he kuinka yrittäisivät. Nämä nuoret hahmottavat ympäristöään eri tavalla, kuin ehkä odotetaan. He ovat upeita ihmisiä, jotka tahtovat löytää paikkansa yhteiskunnastamme ja erityisesti työelämästä. Heidän kohdallaan "työtä tekevälle löytyy" – tyyliset ränsistyneet hokemat tekisi mieli heittää sinne missä pippuri tai mikään muukaan ei kasva. Tästä aiheesta ehkä puhutaan, mutta ei tarpeeksi. 

Työelämän vaatimukset voivat olla liikaa 

Osalla näistä nuorista aikuisista on yhteiskuntamme silmissä ”normaali” ammattiin liittyvä tutkinto ja paperilla tilanne voi näyttää oikein ideaalilta. Toiset ovat valmistuneet esimerkiksi erityisammattioppilaitoksista ja joillakin ei ole suoritettuna peruskoulun jälkeen muuta. Takana voi olla jopa vuosien työttömyyttä tai mahdollisesti useita keskeytyneitä työsuhteita. Se mikä yhdistää tätä ryhmää usein on valtava kuormitus työelämän vaatimuksista, jotka ovat ainakin sellaisenaan liikaa. Toisilla voi olla haasteita aistisäätelyn kanssa, joten avoimet tilat, sekavalta tuntuvat ohjeistukset ja työn keskeytykset voivat saada aikaan sisäisen kaaoksen. Toiset voivat hahmottaa paremmin pienempiä rutiininomaisia työtehtäviä, mutta isompien kokonaisuuksien ymmärtäminen itsenäisesti voi olla hankalaa tai jopa mahdotonta.  Nämä ovat siis vain esimerkkejä, kuinka tietyt synnynnäiset neuro-ominaisuudet voivat vaikuttaa työpaikalla.  Ne eivät tee ihmisestä tietenkään huonoja, vaikka näin moni heistä itse on saattanut valitettavasti oppia.  

Motivaatio yhdistävänä tekijänä 

Yksi näitä nuoria aikuisia yhdistävä tekijä on usein jo yllä mainittu suuri halu tehdä töitä, eli MOTIVAATIO.  Oikeanlaisissa ja mahdollisesti riittävästi tuetuissa, sekä joustavissa olosuhteissa nämä nuoret aikuiset voisivat saada oman potentiaalinsa käyttöön. Heillä olisi todennäköisemmin tunne, että he ovat osa yhteiskuntaa ja he saisivat kokea parhaillaan työnteon eheyttäviä vaikutuksia. Nämä voivat liittyä muun muassa osallisuuden, yhteenkuuluvuuden ja merkityksellisyyden kokemuksiin.  Ei tarvitse olla Nobel-palkittu yhteiskuntatieteilijä ymmärtääkseen, että vaihtoehtoina voi olla syrjäytyneisyyttä ja erillisyyden kokemuksia. Ei ole myöskään tavatonta, että yksin ja ulkopuoliseksi jääminen vaikuttaa usein myös nuorten aikuisten mielenterveyteen. Kärjistetysti voidaan kysyä, mikä vaihtoehto maksaa yhteiskunnalle enemmän? Nuorten aikuisen osallisuuden vai osattomuuden kokemus? 

Tuoko saksiminen säästöjä? 

On ymmärrettävää, että resurssit ja tuottavuus herättävät huolta tästä teemasta keskusteltaessa. Tästä huolimatta voi olla hyödyllistä miettiä, että millaiset kustannukset muun muassa tuetun työllistymisen ja vaikkapa vammaispalveluiden tietyt säästöt oikeasti tuovat. Toki voi olla hyödyllistä pohtia myös muita oikeasti tätä ryhmää vahvistavia vaihtoehtoja, mutta vaihtoehdottomuus tuskin auttaa. Muutoin lopputuloksena voi olla tarpeettoman usein esimerkiksi varhaiseläke, joka voi alkaa ennen kuin nuori on täyttänyt edes 30 vuotta. Tai vaikkapa krooninen pitkäaikaistyöttömyys, joka voi tuntua ainoalta mahdollisuudelta ilman tarvittavaa tukea.  Kustannukset voivat liittyä myös mielenterveyspalveluihin tai muuhun krooniseen syrjäytyneisyyden tuottamiin kuluihin, jotka voivat tulla seurauksena yksin jäämisestä. Ilmiö on laaja ja siksi kirjoituksessa puhutaan yksinkertaistetusti ja yleistyksiä käyttäen. Se ei silti tarkoita, etteikö asia olisi todellinen ja tärkeä nostaa keskusteluun.  

Teksti: Lotta-Leena Vornanen, yksilövalmentaja