Yhteistyössä ja yhdessä

Blogi Kaupunkiturvallisuus

Asiasanat

Turvallisuus

Turvallisuusasiantuntija Petri Haapanen pohtii yhteistyön merkitystä ja yhdessä tekemisen tärkeyttä turvallisuustyössä.

Turvallisuustiimin jäsenet.

Kaupunkiturvallisuustiimi: Kari-Pekka Raulahti, Samu Iiskola, Markus Hammarström ja Petri Haapanen

Sisältö

Edellisessä blogikirjoituksessamme käsiteltiin jengiytymistä ja nuorten rikoksilla oireilua, ja tälläkin kertaa kirjoitus sivuaa näitä teemoja. Jos edellisen kirjoituksen sävy oli enemmänkin toteava, niin tällä kertaa pohdiskelen ilmiöiden juurisyitä, ja ennen kaikkea sitä, mitä me ammattilaiset eri tahoilla voimme tehdä, jotta saisimme otteen uusista ongelmallisista ilmiöistä. Turvallisuusjohtamisessa on slogan; Tilannekuvasta tilanneymmärrykseen, joka on tässäkin kohtaa varsin hyvä ohjenuora. Ennaltaehkäisy on aina paras ja halvin keino taklata turvallisuuteen liittyviä ongelmia, mutta siihen vaaditaan ennen kaikkea ymmärrystä ongelmasta ja sen syistä. Muuten toiminnan painotus on aina korjaavissa toimissa, ja pahimmillaan ollaan rikoksien ja rangaistusten kierteessä.

Alkuvuodesta olin useassa tilaisuudessa, missä eri puhujat sanoittivat nuorisorikollisuuteen ja jengiytymiseen liittyvä haasteita siten, että ratkaisuja pohdittaessa pitää tehdä yhteistyötä, mutta ennen kaikkia asioita tulee tehdä YHDESSÄ. Makustelin tätä ajatusta, ja mietin yhteistyön ja yhdessä tekemisen eroa, ja mitä puhujat tarkoittivat sanoittaessaan asian näin. Ensimmäisenä mieleeni tuli tiedon ja toiminnan siiloutuminen tilanteissa, joissa samalla savotalla on useampia eri toimijoita. Yhden rikoksilla oireilevan nuoren kohdalla tilannetta voi hoitaa yllättävän moni taho kaupungilta, poliisista ja hyvinvointialueelta, jolloin lainsäädännön puitteissa tapahtuva tiedonvaihto on ensiarvoisen tärkeää. On selvää, että esimerkiksi lastensuojelun tai poliisin toimintaa ohjaa myös salassapitovelvollisuus, jolloin nuoren asioita ei luonnollisestikaan voi jakaa sellaisenaan esimerkiksi nuorisotyöntekijöille, mutta yhteistyö ja yhdessä tekeminen eivät voi kilpistyä näihin lainsäädännön asettamiin rajoituksiin. Ilmiötason ongelmien äärellä yksittäiset rikos- tai terveystiedot eivät olekaan oleellisia, vaan ilmiön ymmärtäminen, sekä ymmärryksen kautta toteutettavat ennaltaehkäisevät toimet tulisi asettaa keskiöön. Tätä yhteistä ymmärrystä ei saavuteta, ellei toiminnassa ole yhdessä tekemisen meininkiä ja luottamusta.

Edellä pyörittelin niin sanottujen virallisten tahojen välistä yhteistoimintaa, mutta yhtälöstä puuttuisi tärkein osa, jos siitä jätetään pois kodin ja huoltajien rooli. Päiväkodeissa ja kouluissa tehdään toki osaltaan lapsen ja nuoren kasvamista tukevaa työtä, mutta lapsen hyvinvoinnin perusta luodaan kotona. Tai näin se menisi täydellisessä maailmassa, missä me emme kuitenkaan elä. Kodeissa on monia ongelmia, joita koronakriisi tai kireä maailmanpoliittinen tilanne eivät ainakaan ole helpottaneet. On taloudellisia ongelmia, päihteiden käyttöä ja mielenterveyteen liittyviä ongelmia, tai vain yleistä väsymistä monien arjen haasteiden äärellä. Rohkenenkin väittää, että vanhempien pahoinvointi ja väsyminen heijastuvat aina jollain tavalla lapsiin ja nuoriin. Tässä kohtaa onkin erittäin tärkeää, että kotien kanssa tehtävässä yhteistyössä olisi juuri tämä yhdessä tekemisen eetos. Kodin ja virallisten tahojen välinen luottamus on ensisijaisen tärkeää, kun lähdemme miettimään toimenpiteitä pahoinvoivien nuorten oireilun ennaltaehkäisyyn. Olisi ja ehkä onkin kestämätön tilanne, jos kodeista ei uskalleta pyytää apua siinä pelossa, että lapset otetaan välittömästi huostaan, tai vain koetaan syyllisyyttä oman väsymisen vuoksi.

Pitää myös muistaa, että on paljon nuoria, jotka eivät elä tai ole koskaan eläneetkään niin sanotussa ydinperheessä, vaan taustalla on varsin rikkonainen lapsuus sijoituksineen ja huostaanottoineen. Heidän kohdallaan yhdessä tekemisessä pitää ottaa huomioon mahdollisen sijoituspaikan lisäksi myös lapsen vanhemmat, ja heidän lastensuojeluksellisen toimenpiteen jälkeinen roolinsa lapsen huoltajana. Niinpä, lapsen huostaanotto ja sijoittaminen eivät ole lopullisia ratkaisuja, vaan nekin ovat tukitoimia haastavissa tilanteissa. Tämän ajatuksen iskostuminen lasten vanhempien mieleen vaatii sitä aiemmin mainittua luottamuksen ilmapiiriä.

Lasten ja nuorten väkivaltaa ja rikoksilla oireilua ei voi jyvittää jonkin tietyn tahon hoidettavaksi, vaan se on yhteinen asia, joka vaatii yhdessä tekemistä. Tämän asian äärellä ei tule etsiä syyllisiä vaan ratkaisuja, jotta saavuttaisimme kaikenkattavan luottamuksen ilmapiirin, ja sen myötä tahtotilan hoitaa asioita yhdessä.

- Petri, turvallisuusasiantuntija